Puolentoista vuoden odottelun ja hiljaiselon jälkeen voimme jälleen esiintyä Kallion kirkossa elävän yleisön edessä. Tilanteeseen sopisi riemullinen ja raikas teos, mutta tämä vuodenaika puoltaa toisenkinlaisia tunnelmia. Iloitsemisen aika on sitten keväällä kun juhlimme 111 vuotta jatkunutta toimintaamme, nyt talven pimetessä esitämme W. A. Mozartin monien mielestä rakkaimman ja vaikuttavimman teoksen, upean Requiemin.<

Kallion Kantaattikuoro, orkesteri: Kallion Kapelli, sopraano: Mari Palo, altto: Monica Groop, tenori: Christian Juslin, basso: Elja Puukko, kuoroa ja orkesteria johtaa Tommi Niskala.

Sunnuntai, 7. marraskuuta klo 19:00 Kallion kirkossa

• Lataa käsiohjelma (PDF)

Ikuisen pikkupojan testamentti

On vallan erikoista, että Mozartin kaltaisen säveltäjäsuuruuden ehkä suosituin teos on vain puoliksi hänen itsensä tekemä. Eikä Mozart ollut ihmisenä lainkaan harras eikä hurskas, vaan roisi ja riehakas, ikuinen pikkupoika. Lapsinero, joka kirjoitteli enemmän kuin pikkutuhmia pilkkakaanonlauluja, rellesti ja otti häikäilemättä ilon irti elämästään, joka sitten katkesi nopeasti. Kirkkomusiikkia on juuri ja juuri nimeksi, ja hänen testamenttiteoksensakin täytyi toisten viimeistellä loppuun. Hautakiveäkään hänelle ei vaivauduttu pystyttämään.

Vaikka lähes puolet Requiemistä oli vielä tekemättä silloin, kun säveltäjän elämä päättyi, on siinä monelle jotain jopa mystisen kiehtovaa. Sitä on siteerattu lukuisia kertoja elokuvissa, ja Lacrimosan huokailevan alkusoiton kuuluviin noustessa moni pysähtyy ikään kuin kunniaa tekemään. Se ei myöskään vaadi kolossaalisia esittäjävoimia. Se on harrastajamuusikonkin saavutettavissa, ja taitava urkuri voi korvata orkesteriosuudet vallan mukiinmenevästi.

Musiikillisesti Requiem on vanhakantainen. Basettitorvia lukuun ottamatta orkesterikokoonpano on miltei sama kuin puolentoistasataa vuotta aikaisemmin tyypillisesti käytetty täysbarokin kattaus. Kyrie on sävelletty klassisen fuugan malliin, missä soittajat tuplaavat laulustemmoja. Mozartin kuolemasta ei mennyt enää kauaakaan, kun galantti wieniläisklassinen suunta muuttui kohti Sturm und Drangia - myrskyä ja kiihkoa sekä romantiikan ohjelmallista näkökulmaa. Mozartin koko tuotannossa on nähtävissä selkeitä viitteitä tulevaan. Sinfoniamusiikki on jo nuorenkin Mozartin käsissä klassismin aatelia, ja oopperat usein leikkisän nerouden ilmentymiä. Mozart on se säveltäjä, jonka oopperoiden lopussa kaikki henkilöt ovat useimmiten elossa. Samalla Requiemin mukana puhdistetaan pöytä uutta, ohjelmallisuuteen perustuvan musiikin säveltämistä varten.

Myös tässä valossa Requiem avautuukin selkeästi Mozartin omana kuolinoopperana. Hän ei ehdi säveltää itselleen täydellistä kuolinkohtausta, Wagnerin ja Puccinin tapaan venyttäen ja viimeistä sydämenlyöntiä odottaen. Esirippu putoaa vauhdilla alas, vaikka sanottavaa vielä olisi ollut. Usein tunnelmoidaan ajatuksella, että kuoleman hetki olisi koittanut juuri Lacrimosan ensimmäisen taitteen lopussa. Tämä lienee legendaa, mutta yhdistettynä musiikin melko dramaattiseen tehoon kyseisessä kohdassa se ei ainakaan laimenna kuulijan emotiolatausta.

Requiem on ikuisen pikkupojan kumarrus kohti musiikillista perintöään. Viime hetkellä, mutta sitäkin syvällisempänä ja kreivin aikaan.