Johannes-passio on rituaali

Johann Sebastian Bachin passiot ovat niin keskeinen osa länsimaisen klassisen musiikin historiankirjoitusta, että niiden säveltäjää ei puheessa tavallisesti ole edes tarpeen mainita. “Laulamme tänä keväänä Johannes-passion”, voi kuorolaulun harrastaja sanoa ja toinen alan ihminen tietää heti, mistä teoksesta on kyse.

Tämä on tietysti hieman sääli, sillä Bachin Johannes-passio ei tietenkään ole lajissaan ainoa mahdollinen. Yksistään Bachin aikalainen Georg Philipp Telemann sävelsi Johannes- passion peräti 11 kertaa. Kallion Kantaattikuoron perustaja Ilmari Krohn sävelsi oman versionsa 1940 ja tällä vuosituhannella evankeliumin pääsiäiskertomuksen ovat säveltäneet muun muassa Sofia Gubaidulina ja James MacMillan.

Miksi siis Isä-Bachia? Vastaus on pohjimmiltaan sama kuin minkä tahansa klassikkoteoksen esittämisen kohdalla. Laulamme Bachia, koska se on katarttinen rituaali. Laulamalla Johannes-passion kaltaisen klassikon emme pelkästään esitä yleisölle musiikkia vaan kutsumme kuuntelijat jakamaan kanssamme yhteisen matkan.

Kuorolaiselle teos on haaste. Bachin musiikki on ennenkaikkea harmonian liikettä, minkä vuoksi kuoron stemmat ovat usein vaativan instrumentalistisia. Johannes-passiossa testataan myös kuorolaisten reaktionopeutta, sillä solistien osuuksista siirrytään usein vauhdilla kansanjoukkojen raivoon ja muihin tuntoihin.

Minulle Bachin Johannes-passion tärkein hetki on sen alku. Vaikka Bach ei koskaan säveltänytkään oopperaa, Johannes-passion alussa musiikki on nimenomaan johdatusta draamaan. Se on painostavaa, tihentyvän jännityksen ja vääjäämättömän kohtalon musiikkia. Tälle matkalle kutsumme kaikki mukaan.

Markus Virtanen
KIrjoittaja on Kallion Kantaattikuoron bassoviskaali, säveltäjä ja musiikintutkija