Ikimuistoinen Jouluoratorio

Olin hoidossa Auroran sairaalassa suljetulla osastolla joulukuussa 2013. Kaksi ystävääni kuorosta kävi siellä tervehtimässä minua säännöllisesti.

Samoihin aikoihin kuoro valmistautui esittämään Jouluoratorion Kallion kirkossa. Psykiatrin mielestä en antaisi itselleni koskaan anteeksi, ellen lähtisi osastolta laulamaan kuoron keikalle.

Epäilin jaksamistani. Pelkäsin muiden kuorolaisten reaktioita, kun tulisin paikalle suoraan mielisairaalasta. Päätin kuitenkin noudattaa psykiatrin neuvoa.

Bassoveljeni toi minulle kotoa kuoron esiintymisasun ja nuotit. Tenoriveljeni taas järjesti meille kahdelle kirkosta hiljaisen tilan, jossa voisimme odottaa rauhassa konsertin alkua. Minun ei tarvitsisi joutua muiden kuorolaisten häsellyksen keskelle.

Konserttipäivänä tenoriveljeni kävi noutamassa minut Auroran sairaalasta, jossa olin jo pukeutunut esiintymisasuun. Kallion kirkolla hän ohjasi minut pieneen huoneeseen. Muu kuoro oli pitänyt vielä viimeiset tarkentavat harjoitukset juuri ennen konserttia, mutta me jäimme niistä paitsi. Teos oli meille jo entuudestaan tuttu.

Kun tuli aika lähteä lavalle, luikahdin omalle paikalleni jonoon pienestä huoneesta. Kuoro-osien välissä laulettujen aarioiden aikana istuimme, ja minä puristin rystyset valkoisina vieressäni istuvan tenoriveljeni kättä. Ihmettelin, kuinka ääneni toimi hyvin ja ainakin omalta osaltani konsertti sujui hienosti.

Konsertin jälkeen yksi alttolaulajista tuli ja halasi minua. Hän sanoi, että oli hienoa nähdä minut mukana konsertissa. Pelot muiden kuorolaisten kielteisistä reaktioista osoittautuivat turhiksi.

Toinen ystävistäni saatteli minut takaisin Auroran sairaalaan. Olin hämmentynyt ja ainakin jossain määrin onnellinen. Psykiatri oli ollut oikeassa. En olisi antanut koskaan itselleni anteeksi, ellen olisi lähtenyt laulamaan. Bachin musiikki on todella hoitavaa, ja ehkä paranemisprosessini sai lisäsykäyksen tuosta konsertista.

Pauli Löija
Teologian maisteri,
tenori Kallion Kantaattikuorossa vuodesta 1990