Kuoromme altto Ulla Ikäheimo kävi tutkimassa Kallion kirkkokuoron vaiheita mm. Kansalliskirjaston digitaalisessa lehtiarkistossa. Päivänvaloon nousi hauskoja yksityiskohtia ja ihan uuttakin tietoa.

Krohn puolusti kuoroa

Kallioon tuli kirkkokuoro ennen kirkkoa. Kirkko oli rakenteilla, seurakuntasalit vasta valmiina, kun Sörnäisten suomalaisen seurakunnan urkuri, säveltäjä ja professori Ilmari Krohn sai tehtäväkseen perustaa kuoron. Laulajat koottiin kirkonkuulutuksella, jossa pyydettiin kiinnostuneita tulemaan Kallion kirkon seurakuntasaliin 26. päivänä marraskuuta vuonna 1911.

Kuoroon tuli kaksi osastoa, yksiääninen ja kunnianhimoisempi neliääninen. Alussa tehtävänä oli tukea seurakuntalaisten laulua jumalanpalveluksissa. Virret ja liturgia laulettiin yksiäänisesti, vuorovirsissä kuoro lauloi neliäänisesti. Ilmari Krohn toteaa: ”Tilapäisesti, etenkin juhlina saatiin joku itsenäinenkin kuorolaulu esitetyksi”.

Nuoret kuorolaiset olivat innostuneita tehtävästään, mutta seurakuntalaiset eivät aina suhtautuneet suopeasti uuteen kuoroonsa. Tammikuussa 1913 Helsingin kirkkoneuvoston kokouksessa tehtiin valitus, että ”kuoroon kuuluvat nuoret naiset ja miehet ovat häiritsevästi esiintyneet jumalanpalveluksen aikana”.

Ilmari Krohn puolusti kuoroaan Uudessa Suomettaressa 26.1.1913: ”Omasta puolestani en ole mitään sellaista huomannut --- eikä asiakaan lopulta ole ollut muuta kuin että eräs sulhanen on korjannut paikalleen morsiamensa hiussuortuvan.”

Tähän vastaa Matti Merivirta närkästyneenä helmikuussa: ” --- täytyy katsella rakastuneitten kuherruskujeita, niin tämä on jo moitittavaa ja kerrassaan sopimatonta. Täytyy sanoa, että jolleivät hengellisen kuoron jäsenet käsitä paremmin tehtäväänsä ja asemaansa, niin koko kuoron olemassaolo on mahdoton”. Kritiikistä huolimatta kuoro jatkoi olemassaoloaan.

Rautavaaran aikaa

Vuonna 1914 kuoro sai uuden johtajan, kun seurakunnan lukkari Eino Rautavaara otti vastuun, aluksi yhdessä Ilmari Krohnin kanssa. Kuorossa oli paljon vaihtuvuutta ja ohjelmisto pysyi suhteellisen yksinkertaisena.

Sunnuntaisten jumalanpalvelusten ohessa kuoro alkoi kuitenkin esiintyä muuallakin: 1920-luvun puolella laulettiin yhdessä Kalliolan kuoron ja Kipinä-kuoron kanssa jo Krohnin 47. psalmi ja Heinrich Schützin Johannes-passio. Passion esitystä pääsiäisenä 1923 kommentoi Suomen musiikkilehti: Olkoon tämä tapaus kehoitukseksi vilkastuttamaan kirkkokuoroharrastusta kautta maan! Kuoro osallistui myös Yleisiin kirkollisiin laulujuhliin Helsingissä ja Tampereella sekä esiintyi Kristillisen taideseuran tapahtumissa. Perusta aktiiviselle ja osallistuvalle kirkkokuorolle oli luotu.

Kuorot ilmoittivat kokouksistaan ja harjoituksistaan lehdissä. Vuoden 1927 syksyllä Eino Rautavaara haki ilmoituksella Kallion kirkkokuoroon hyvä-äänisiä, musiikillisesti varmoja ja nuottitaitoisia alttoja, tenoreita ja bassoja. Laulajille luvataan tässä vaiheessa myös palkkio! Kuoro järjesti konsertti-iltoja, joiden yleensä vapaaehtoinen ohjelmamaksu tuli kuoron hyväksi, mm. nuottien hankintaan. Tyypilliseen iltamaan sisältyi kuoron esiintymisen lisäksi Ilmari Krohnin urkusooloja ja Eino Rautavaaran soololauluja. 1930-luvulla kuoro esiintyi muutaman kerran myös Yleisradion hartausohjelmissa.

Kallion kirkkokuoro vietti 20-vuotisjuhliaan 28. helmikuuta 1932 – samassa tilaisuudessa vihittiin myös kirkon uudet urut. Kuoro esitti arvokkaan ohjelman, Bachia, Krohnia, Schützia, Haydnia, ja illasta muodostui ”ylevä juhlahetki”. Eino Rautavaaraa ja Ilmari Krohnia kiitettiin julkisuudessa heidän työstään kirkon ja kirkkomusiikin hyväksi. Seuraavana päivänä seurakunta vielä lahjoitti kuorolle laakeriseppeleen.

Lehtileike: Kallon kirkkokuoron 20-vuotisjuhlat ja urkujen vihkiäiset 28. 2. 1932

Kotimaa 4.3.1932

Kallion kirkkokuoron varmaankin kuuluisin laulaja liittyi kuoroon vuonna 1933. Tenoririvistöön saatiin mukaan nuorukainen nimeltä Olavi Virta. 18-vuotias Olavi oli muuttanut Lahdesta Helsinkiin ompelijaäitinsä kanssa muutamaa vuotta aiemmin. Kuorossa hän ei kuitenkaan kauan viihtynyt, mutta seurakunnan orkesterissa hän menestyi paremmin ja oppi siellä soittamaan viulua.

Eino Rautavaara jatkoi kuoron johtajana kuolemaansa asti, kesään 1939. Hautajaisiin kokoontui laajalti Suomen musiikkielämän edustajia, olihan Rautavaara ollut myös Kirkkomusiikkiopiston ja Suomalaisen oopperan toiminnassa aktiivisesti mukana. Kuoron seppelettä laskiessaan herra Savolainen ”tulkitsi kuoron kaipauksen tunteet lausuen, että kuoron innokkaan ja uskollisen johtajan muisto on auttava kuoroa jatkuvasti tekemään työtä kirkkolaulun hyväksi”.

Mauno Tamminen – monipuolinen laulaja ja kuoromies

Seuraava johtaja oli Mauno Tamminen, laulaja ja laulunopettaja, joka valittiin vuonna 1941 myös seurakunnan kanttoriksi. Hän johti kuoroa aina vuoteen 1965 asti. Sotien aikana kuoro näyttää toimineen suhteellisen normaalisti. Jumalanpalvelusten ohella laulettiin erilaisissa asemies- ja siirtolaistapahtumissa ja hyväntekeväisyyskonserteissa.

30-vuotisjuhlaansa kuoro vietti Kallion kirkossa helatorstaina 1942 – vaikean ajan ja johtajan asepalveluksen vuoksi juhla siirtyi vuodella. Ohjelmassa oli monipuolinen valikoima kotoisia kirkkosävelmiä, mutta myös Franckia ja Schützia. Konsertti noteerattiin useissa lehdissä ympäri maan ja arvostelut olivat kiittäviä. ”Esitykset olivat taiteellisesti viimeisteltyjä, puhtaita ja raikaskaikuisia”, kirjoitti Kirkkomusiikkilehti. Ilta-Sanomat totesi, ettei ilta ehkä ollut ohjelmaltaan kovin vaativa, mutta se oli hyvin harjoitettu ja tasasuhtaisen valmista esitystä tarjoava.

Seuraavan vuoden syksyllä kuoro esitti kirkkomusiikki-illassaan mm. Bachin koraalin Jeesu, aarteheni, Sulho Rannan Psalmin nro 84 ja kantaesityksenä Penttisen Koraalimotetin. Tällä kertaa Uuden Suomen kriitikko oli vain osaksi tyytyväinen – sointuselvyys ei ollut aina moitteetonta ja kaivattiin soinnillista yhtenäisyyttä. Vuoden kuluttua kuoro antoi Bach-konsertin, joka sai jo paremmat arviot. Kuoro lauloi erittäin varmasti ja kaikuisasti.

Kuoro esiintyi 1940-luvulta alkaen usein radiossa, sekä jumalanpalveluksissa että lyhyissä hengellisen musiikin tuokioissa. Konsertit ja kirkkomusiikki-illat arvioitiin lehdissä. 1950-luvulla trendit selvästi muuttuivat eikä kirkkokuoroelämä ollut enää kovin kiinnostavaa uutisiksi asti. 40-vuotiskonsertti arvioitiin lyhyesti Uudessa Suomessa 1.5.1951. Ohjelmassa oli kaksi säveltäjänimeä, Ilmari Krohn ja J. S. Bach. Krohnin kuoroteokset ja Mauno Tammisen esittämät yksinlaulut olivat vaativia ja onnistuivat hyvin. Bachin Helatorstai-kantaatti oli rytmikästä, soinnullista ja tunnelmallista kuultavaa.

Kallion kirkko remontoitiin ja uudelleenvihkimisjuhla pidettiin huhtikuussa 1956. Kuoro osallistui juhlaan ja piti myös seuraavalla viikolla oman kirkkomusiikki-illan. Musiikki soi uudistetussa salissa kauniimmin kuin ennen. Klemetin, Krohnin ja Carlssonin lauluissa kiinnitti huomiota kuoron sointi ja äänten tasaisuus. Kallion kirkkokuoro oli nyt 45 vuoden ajan ”rikastuttanut pääkaupungin hengellisen musiikin viljelyä”.

Mauno Tamminen menehtyi äkillisen vakavaan sairauteen 1965 kesken kanttorin ja kuoronjohtajan työnsä. Jouko Kunnas muistelee häntä Suomen Sosialidemokraatissa 12.10.1965: ”Urkuparven laulunjohtajana edesmennyt taiteilija täytti tavallista korkeammat mitat. --- Nimenomaan Kallion kirkkokuoron esityksissä heijastui johtajan kirkkaaseen taiteelliseen näkemykseen ja vankkumattomaan rehellisyyteen pohjautuvat muusikonaivoitukset. ”

Kuoro on Ahti Kuorikosken instrumentti

Vuosina 1965-1967 johtajana oli kanttori Teuvo Latvala. Hänen jälkeensä johtoon astui kuoron historian hyvin merkittävä mies, Ahti Kuorikoski. Hänet valittiin Kallion seurakunnan kanttoriksi vuonna 1967 ja hän oli toimessa aina vuoteen 2003 asti. Kuorikoski halusi kehittää seurakunnan laulamista ja tässä hänellä oli hyvänä työkaluna Kallion kirkkokuoro. Hän sävelsi kuoroteoksia, kantaatteja, messuja ja pienempiä kuorolauluja – hänen sävellystuotantonsa käsittää yli 200 teosta ja sovituksia on toistatuhatta.

Kuoro ja Ahti Kuorikoski vuonna 1981

Kallion Kantaattikuoro ja kuoronjohtaja Ahti Kuorikoski vuonna 1981.

Kallion kirkkokuoron ohjelmisto laajeni ja mukaan tuli enemmän myös modernia sävelkieltä. Kuoron nimi muutettiin Kallion kantaattikuoroksi 1976, koska jo usean vuoden ajan oli esitetty kantaatti vähintään kerran vuodessa. Usein ohjelmassa oli Kuorikosken kantaatteja, usein Bachia.

Kuorikosken aikaan kuoro aloitti konsertoinnin ulkomailla, aluksi Ruotsissa, myöhemmin myös Englannissa, Unkarissa, Saksassa ja Venäjällä. Vuonna 1987 kuoro vietti 75-vuotisjuhliaan. Pentti Kuula otsikoi Kotimaa-lehdessä 6.2.1987: Loistelias Kallion kantaattikuoro. Kuoro pääsi myös television uutislähetykseen. Itse konsertissa esitettiin mm. Haydnin Missa solemnis, joka Kuulan mukaan soi tasapainoisesti ja eloisasti. Balanssit olivat paikallaan – kyseessä on huippukuoro!

Uudelle vuosituhannelle

Ahti Kuorikosken jäätyä eläkkeelle 2003 kuoro sai ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan naisjohtajansa, kun Kallion seurakunnan kanttoriksi valittiin Kati Pirttimaa. Hän toi ohjelmistoon taas uusia teoksia, mm. Jaakko Mäntyjärven ja Maurice Duruflén sävellyksiä.

Pirttimaan aikana toteutui kuoron pitkäaikainen haave: joulukuussa 2010 Kallion kantaattikuoro ja Kallion Barokkiorkesteri esittivät Bachin Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia. Tästä esityksestä alkoi perinne, joka on jatkunut lähes vuosittain tähän päivään asti.

pirttimaa tulee

Kati Pirttimaa aloitti kuoronjohtajana vuonna 2013.

Kuoron 100-vuotisjuhlavuonna 2011 valittiin Kati Pirttimaalle seuraajaksi nuori ja vastavalmistunut Tommi Niskala. Hän pääsi suoraan harjoittamaan ja johtamaan juhlakonserttia. Silloisesta 17 laulajasta kuoron koko on kasvanut neljäänkymmeneen aktiivilaulajaan.

Tommi Niskala on johtanut kuoroa ammattitaitoisesti, terävästi, huumoria kuitenkaan unohtamatta. Ohjelmistossa on ollut kunnianosoituksia menneille vuosille – Krohnia, Klemettiä, Kuorikoskea – ja ehdottomasti Bachia. Uutta musiikkia ovat olleet mm. Säde Bartlingin ja kuoron oman säveltäjän Markus Virtasen teokset. Niskala on myös säveltänyt ja sovittanut psalmeja ja muuta kuoromusiikkia.

Kuorolainen hiljentyy hetkeksi muistelemaan menneitä vuosikymmeniä, menneitä säveliä, laulajasiskoja ja -veljiä - edessä on vielä paljon tehtävää ja laulettavaa.

Ulla IkäheimoUlla Ikäheimo
eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja ja pitkän linjan kuorolaulaja, altto Kallion Kantaattikuorossa vuodesta 2013

Lähteitä

  • Helsingin Sörnäisten suomalainen seurakunta 1906-1931. Toim. K. V. Hurmerinta. 1932
  • Kallion kantaattikuoron arkisto 1966-2011
  • Kansalliskirjaston digitaaliset sanoma- ja aikakauslehdet 1913-2000, digi.kansalliskirjasto.fi

Katso myös