Mutta tiedän, sinä olet kanssani

Pieni joukko ihmisiä on kokoontunut Kallion kirkon alttarille. Kynttilät palavat, lasimaalausten läpi aurinko saa veden kimmeltämään kastemaljassa. Muutaman kuukauden ikäinen vauva nukkuu kummin sylissä, vanhemmat ja mummi seisovat ihan lähellä. Pienet ristiäiset, suuri päivä. Hiljaisuuden rikkoo papin ääni: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme suuri ihme ja kiitän sinua siitä.”

Kyseinen kohta psalmista 139 on tullut tunnetuksi ja ihmisille läheiseksi juuri kasteen yhteydestä, samoin kuin vaikkapa psalmi 23, joka alkaa sanoilla ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…” jonka kuulee usein hautajaisissa. Psalmit tavoittavat runollisella ilmaisullaan ihmisen kaikkein pakahtuneimpia tunteita. Ja sanoittavat ihmiselämän tihentyneitä tapahtumia syntymästä kuolemaan.

Muutaman viikko sitten kuorossa ryhdyttiin harjoittelemaan Markus Virtasen säveltämää laulua ”Sinä olet luonut minut”, joka on ensimmäinen osa kolmiosaisesta kokonaisuudesta nimeltä ”Kolme psalmin muotoista laulua”.  Jo ensimmäisellä läpilaulukerralla, mieleni kiinnittyi tutun ja kauniin lauseparin ”äitini kohdussa olet minut punonut” laulun päättävään lauseeseen: ”Minä lopetan, mutta tiedän, sinä olet kanssani.” Toki olen tämän aikaisemminkin kuullut, mutta se ei ole merkinnyt muuta kuin asian loppuun saattamista, aamenta psalmin lopussa.

Sisällöllisesti lause merkinnee Jumalan lupausta ihmiselle; lupausta läsnäolosta ja huolenpidosta elämän kaikissa vaiheissa. Jotenkin se, miten kyseinen fraasi laulettiin, jäi mietityttämään minua. Ikään kuin lupaus olisi jäänyt jotenkin ilmaan, kuin se olisi jäänyt avoimeksi.

Soitin säveltäjälle itselleen, ymmärtääkseni, olisinko kuullut oikein vai oliko joku omassa mielessäni vain taipunut tuollaiseen tulkintaan. Säveltäjä vahvisti syntynyttä mielikuvaani. Hänen mukaansa psalmi loppuu lupauksen, mutta tässä sävellyksessä lupaus lepää loppuun saakka C-duurin dominantilla eli g-sävelellä. Korva odottaa, että lopussa tulisi viimein turvallinen C-duurikolmisointu: että lupaus olisi kaiken päätepiste. Näin ei siis tällä kertaa kuitenkaan käy. Markuksen mukaan hänen musiikkinsa artikuloi ajatuksen toisin; ”Jumalan lupaus ei olekaan päätepiste vaan pikemminkin alku, kutsu vuoropuheluun.”

Puhelu säveltäjälle vahvisti sitä, mitä olin ajatellut itsekin. Psalmin lopussa annettu lupaus ei olekaan niin kertakaikkinen, kuin vaikkapa kasteen yhteydessä kuultuna, vaan nyt se on tässä sävellyksessä saanut uuden muodon avoimempana ja keskeneräisenä. Vaikka lupaus on annettu ja siihen on sitouduttu, on vuoropuhelu silti vasta aloitettu. Kasteessa lapsi on passiivinen uskon lahjan vastaanottaja, aikuisuudessa ihmiselle lankeaa aktiivisempi rooli, hän on vuoropuhelun toinen osapuoli.  Tähän vuoropuheluun mahtuu kaikki mahdollinen ihmiselämään kuuluva.

Vuoropuhelu Jumalan ja ihmisen välillä ei pääty epäilykseen, se ei kaadu edes vihaan tai pettymykseen. Se on alati käynnissä, jos ei aina uskon varmuutena, isoina eleinä ja ääneen lausuttuna, niin huokauksena kohti korkeuksia tai häivähdyksenä kiitollisuutta nukkumaan mennessä.

Sävellettynä tämä psalmi avautui minulle suuntaan, jota pelkät kirjoitetut sanat eivät olisi tehneet. Lopun avoimuus antoi uudella tavalla lohdutusta ja inspiraatioita juuri tämänhetkiseen elämään.

Toivon, että tuleva Psalmiakki-konsertti avaa kuulijalle uusia näkökulmia ja ajatuksia psalmeihin.  Muistuttaa että ihmisen ja Jumalan vuoropuhelu on yhtä aikaa, ikuista ja ajatonta ja samalla, alati uudistuvaa ja käynnissä olevaa.

Katianna Ruuskanen
perheneuvoja, pastori, psykoterapeutti,
Sopraano Kallion Kantaattikuorossa