Kuoromme juhlakonsertin päänumerona kuullaan J.S. Bachin motetti Jesu, meine Freude, mutta tällä kertaa Heikki Klemetin suomenkielisenä versiona Jeesu, aarteheni. Tommi Niskala etsi nuotteja teokseen mm. Kuortaneen Klemetti-museosta.
Suomen Laulun 50-vuotisjuhlakirjassa (1950) mainitaan, että Jeesu aarteheni on ollut ensimmäisen kerran heidän ohjelmistossaan marras-joulukuussa 1909. Kuoro esitti sitä useaan kertaan eri konserteissa, mm. Helsingin Nikolainkirkossa (nyk. tuomiokirkko), Turun tuomiokirkossa ja – hieman yllättävää kyllä – myös Helsingin Työväentalon juhlasalissa.
Suomenkielisyys oli tuohon aikaan kirkkomusiikkiteoksissa itsestäänselvyys. Se oli sitä myös vielä pitkään sen jälkeen, sillä esimerkiksi J. S. Bachin passioiden esittäminen alkukielellä vakiintui käytännöksi Suomessa vasta 1970-luvun jälkeen. Heikki Klemetti itse ahkeroi käännösten tekijänä. Käännöksiä tarvittiin, kun samaan aikaan heräsi kiinnostus myös barokin ja renessanssin ajan sävellysten esittämiseen.
Klemetti tutki musiikkia hämmästyttävän paljon, eikä hän tutkimustyössään tyytynyt vain musiikkiin. Hän oli uupumaton tiedon etsijä, mutta sortui joskus tiedon puutteessa keksimään tietoa itse. Jeesu aarteheni -käännöksessä – tai oikeammin pitäisi puhua editiosta – aukeaa tämä Klemetin oma ja samalla hänen aikansa ihanne melko selkeästi.
Sukellus Klemetin partituuriin
Kevättalvella 2021 Kuortaneella oli melkein metri lunta. Siitä huolimatta lapioimme museonhoitaja Aino-Maija Niemelän kanssa itsemme sisään Klemetti-museon tiloihin.
Heliä-huvilan pöydällä säilytetään partituuria, jossa on lyijykynällä kirjoitettuna suomenkielinen käännös. Partituurissa on myös runsaasti merkintöjä. Välissä on paperilappu, jossa on Armi Klemetin käsialalla teksti: Heikki Klemetti on johtanut Jeesu aarteheni tästä partituurista toistasataa kertaa, Armi Klemetti kahdeksan kertaa. Suomen Laulun arkistosta löytyi lisäksi painetut stemmanuotit. Näiden pohjalta kuoromme tenori Heikki Tauriainen kirjoitti Klemetin version partituurimuotoiseksi käyttöömme.
Motetin alkuperäisteksti käyttää vuoron perään Johann Franckin virttä (1653) ja Roomalaiskirjeen 8. luvun alkujakeita. Klemetti ja Kaarlo Väinö Vesala (aik. Tiitinen, myöh. Valve, 1885–1963) eivät käyttäneet silloisen virsikirjan (1886: 263) muotoa virrestä vaan käänsivät kaikki kuusi säkeistöä kokonaan uudelleen. Vesala hallitsi omien sanojensa mukaan toistakymmentä kieltä, joten hänen olisi ollut mahdollista toteuttaa sanatarkkakin käännös, mutta runokieli ja jopa suoranainen mutkien ja kontrastien kaunistelu ovat vieneet voiton. Hyvänä esimerkkinä tästä on fuugan jälkeisen adagion teksti, joka alun perin kuuluu Wer aber Christi Geist nicht hat, er ist nicht sein, suomeksi Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa, (Room. 8:9). Klemetti ja Vesala tarjoilevat sen sijaan vain kaihoisan kuvan: Ah, milloin, milloin nähdä saan sen toivon maan. Valitettavan tavallista olikin ”kääntää” eli käytännössä sanoittaa uudelleen lähestulkoon mitä vain, tässä tapauksessa oikoa jopa Paavalin sanoja suotuisammiksi.
Klemetin partituuri on Breitkopf & Härtelin editio vuosisadan vaihteen tienoilta. Siinä on runsaasti dynamiikkamerkkejä, jotka Klemetti käyttää käytännössä suoraan. Klemetin merkittävimmät editoriaaliset lisäykset ovat tempomerkinnät ja fraseerauspilkut. Partituurissa on myös huomattava määrä viritysnuolia ylös- ja alaspäin sointupuhtauden määrittämistä varten.
Pilkkujen käyttö on melko loogista. Ensi katsomalta voisi ymmärtää pilkun tarkoittavan aina hengitystä, ja lähtökohtaisesti niitä voidaankin käyttää näin. Kuitenkin paikoin tempo on niin nopea, että hengitys ei ole mahdollinen. Minulle pilkut aukeavat enemmän linjojen ja fraseerauksen määrittäjinä: pilkun jälkeen tulee aina jotakin temaattisesti tärkeää ja esiin nostettavaa.
Erot nykyisiin esityskäytäntöihin
Teoksen tempot ovat moderniltakin katsantokannalta pääosin järkeviä, vaikkakin melko hitaita. Fuuga on suorastaan hilpeän nopea. Eniten yllättää koraalien käsittely. Alun ja lopun koraalit on merkitty tempoon 54, joka on hitaanlainen tempo ordinario. Kahdessa keskimmäisessä koraalissa, joissa on säestysäänissä paljon 1/8- ja 1/16-liikettä, pudottaa Klemetti tempon puoleen ja ylikin (84–92). Cantus firmuksen tempo ei siis säily samana, mikä modernissa toteutuksessa olisi lähes ilmeistä, vaan koraalit rikotaan erilaisiksi karaktääriensä mukaan.
Ajatus continuo-ryhmästä motettien bassopäätä vahvistamaan ei kuulunut vielä tuon ajan ihanteisiin, vaikka passioresitatiiveissa Klemetinkin on epäilemättä pitänyt sellaista käyttää tavalla tai toisella. Hänelle Jeesu aarteheni oli eräänlainen kuorojen tulikoe. Sävelpuhtaudesta lähes sairaalloisen tarkalle Klemetille oli miltei pakkomielle saada kappale toteutettua a cappella säveltaso pitäen. Tässä Klemetin omien sanojen mukaan myös onnistuttiin. Tänäänkin olemme jättäneet continuo-urkurin kotiin.
Klemetti on ollut tätä tulkintaa ja editiota tehdessään epäilemättä oikeilla jäljillä. Kun verrataan 1900-luvun alun estetiikkaa siihen, mitä tiedämme barokkimusiikin esityskäytännöistä nyt, on Klemetin versio enemmän kuin hyvä arvaus. Se on aikansa kuva, jossa on käytetty sen aikainen tieto ja tiedon loppuessa hyödynnetty muusikon ja kääntäjän omaa estetiikan tajua. Se ei tee lähestymiskulmaa arvottomaksi ja mitättömäksi, vaikka toistasataa vuotta myöhemmin tiedämmekin nykytutkimusten valossa vanhasta musiikista paljon enemmän.
Tommi Niskala
Kallion Kantaattikuoron taiteellinen johtaja
