Kuumin kesä miesmuistiin on takana. Kuorolaiset ovat kokoontuneet jälleen yhteen partituureineen, käsideseineen, kasvomaskeineen, eväineen, pastilleineen kaikkineen. He asettelevat nuottitelineitä kirkon penkkien väliin, kärsivät hapenpuutteesta maskien takia, yrittävät ymmärtää kuoronjohtajan ohjeet, muistella rytmejä ja aiemmin annettuja, joskus ristiriitaisen tuntuisia ohjeita nyansseista.
Toiset ovat syöksyneet harrastuksensa pariin posket innosta hehkuen, toiset välinpitämättömyyttä teeskennellen - onhan tämä jo niin monta kertaa nähty. Jotkut selviävät paikalle ruuhkavuosien uuvuttamina saadakseen hetken aikaa itselleen, jotkut tapaamaan ystäviänsä, joiden kanssa on koettu niin monta hyvää hetkeä.
Syksyn edetessä asiat muuttuvat rutiineiksi. Joka vuosi jokin on muuttunut – mukaan on tullut uusia kasvoja, joku tuttu on saattanut jäädä pois. Pandemia on muuttanut rutiineja enemmänkin ja on ollut pakko kiinnittää huomiota asioihin, jotka aiemmin ovat tuntuneet selviltä. Kahvitarjoilusta väliajalla on pitänyt luopua. Harjoitusten striimaaminen madaltaa kynnystä jäädä kotiin, jos olo ei kuoroiltana ole paras mahdollinen.
Kallion Kantaattikuorolla on tällä haavaa työn alla kaksi teosta. Koska marraskuun 7. päivä esitettävä Mozartin Requiem on koko kuorolle moneen kertaan laulettu teos, on hienoa päästä syvemmälle sen nyansseihin ja hioa niitä pienimpiä yksityiskohtia siitä.
Bachin Jeesu, aarteheni K. V. Wesalan ja Heikki Klemetin suomeksi sovittamana on valmisteilla ensi vuonna esitettäväksi, kun kuoro viettää 111-vuotisjuhlaansa. Tähän teokseen joillain meistä (ainakin tämän kirjoittajalla) ensikosketus oli striimatuissa stemmaharjoituksissa, ja live-harjoituksissa kirkkosalissa olikin yllätys, että niistä harjoituksista oli jotain jäänytkin mieleen.
Tänä vuonna aiomme vielä pitää joulukonsertinkin 18. joulukuuta, ja ensi vuoden hiljaisen viikon ohjelmistoon saamme vielä toisen, edellä mainittua mittavamman Bachin teoksen. Mutta niistä lisää sitten tuonnempana.
Uusi kuorosyksy on alkanut.
